Äidiksi tulemisen mietteitä
Äitiys, aihealue joka tuntuu olevan ajoittain hyvinkin tulen arka. Kaikki me ollaan erilaisia äitejä ja itse pidän sitä suurena voimavarana, mutta samalla se saattaa olla myös suuri riidan aiheuttaja. Tähän heti alkuun sanon sen että nämä ovat minun omia henkilökohtaisia tuntemuksia ja niin kuin kaikilla muillakin äideillä, minulla on oikeus omiin tunteisiin. Edelleenkin liian usein tuntuu että äitien pitäisi olla jonkunlaisia super ihmisiä jotka jaksavat kaiken vain sen takia että ovat äitejä. Mutta on okei tuntea myös niitä negatiivisia tuntemuksia, ne on ihan normaaleja.
Itse olen käynyt suuren liudan erilaisia tunteita pelosta onnellisuuteen ja kaikkea siitä välistä. Haluan kertoa mitä kaikkia erilaisia tuntemuksia äidiksi tuleminen on tähän asti saanut minut käymään läpi, jos siellä netin ihmeellisessä maailmassa olisi vaikka joku joka pystyy samaistumaan joihinkin näihin asioihin.
Ihan ensimmäisiä ajatuksia mitä muistan minulla olleen, oli jo silloin kun oltiin jätetty ehkäisy pois, pohdin paljon sitä että kuinka paljon meidän elämä tulee muuttumaan ja olisinko siihen valmis. Olemme Manun kanssa ex tempore tyyppisiä ihmisiä ja teemme asioita hetken mielijohteesta. Kesäisin on tullut kierrettyä monissa erilaisissa autotapahtumissa ja se on meidän tyylistä ajanvietettä. Paljon meidän tulee myös ajeltua ja tuosta noin vaan lähteä vähän jonnekin kauemmaksi, ilman mitään suurempaa syytä. Nämä on niitä pieniä asioita joita tuli mietittyä ja pyöriteltyä paljon mielessä ja edelleenkin välillä. Toisaalta taas vastapainona tuli pohdittua sitä että meillä on hurjan hyvä tukiverkosto tässä ympärillä ja sitten joskus kun tulee sellaisia hetkiä että tarvitaan kahden keskistä aikaa, tiedän sen onnistuvan melko helposti.
Muutenkin elämä tulee muuttumaan erilaisemmaksi joka sekä pelottaa, että sitä myös odottaa innolla. Pelottavaa siitä tekee sen että eihän minulla/meillä ole mitään kokemusta pienestä vauvasta ja alle kuukauden päästä hänen kanssaan pitäisi sitten pärjätä kotona ja osata hoitaa. Toisaalta aivan ihanan asian siitä tekee sen että se on matka, joka saadaan tehdä perheenä yhdessä ja me saadaan Manun kanssa kasvaa ihmisinä ja vanhempina meidän viimeiseen henkäykseen asti.
Minun yksi suurimmista henkilökohtaisista peloista on se, että tuleeko minusta hyvä äiti. Tiedän omat vahvuudet ja "heikkouteni" jotka ovat enemmänkin itsessäni kehitettäviä asioita. Kuitenkin se pelottaa että olenko tarpeeksi vahva esimerkiksi siinä vaiheessa kun olen kovin väsynyt, jolloin turhaudun ja korotan helposti ääntäni. Osaanko olla tarpeeksi vahva etten menettäisi hermojani vaikka olisin kuinka väsynyt? Muutenkin tuntuu että äitiys on haastava aihe puhua, koska niin monilla on erilaisia mielipiteitä ja joillakin hyvin vahvojakin mielipiteitä. Äitiys on myös aihe jossa arvostellaan paljon muita ja kasvatus on melkeinpä kuin kilpailua. Siksi ehkä tietyllä tavalla jännittää kirjoittaa näistä fiiliksistä koska aina on joku, jolla on eriävät mielipiteet. Olen kuitenkin pohtinut paljon sitä että mitä sillä on väliä mitä muut ajattelevat niin kauan kunhan lapsen on hyvä olla. Minusta kenenkään ei tarvitsisi arvostella toisten kasvatusmenetelmiä juurikin niissä rajoissa että kunhan lapsi on kumminkin turvallisessa kodissa turvallisten aikuisten kanssa. Omasta mielestäni ainakin olisi tylsää jos kaikki kasvaisivat samalla muotilla, koska erilaisuus tekee meistä kokonaisuuden. Itse en ole mitään suuria kasvatus suunnitelmia tehnyt koska jokainen lapsi on erilainen ja kaikille ei sovi samat kasvatustyylit, mutta päällimmäisenä haluan pyrkiä avoimuuteen ja siihen että perheessä olisi hyvät keskusteluyhteydet. Haluan myös kasvattaa lapsemme siten että hän uskaltaa olla oma itsensä juuri sellaisena miten hänen on hyvä olla. Haluan siis vielä painottaa sitä että olemme kaikki yksilöitä ja täydellisiä juuri sellaisina kuin olemme!
Sitä mukaan mitä oma kroppa on muuttunut on tullut liuta erilaisia tuntemuksia siitä asiasta. Päällimmäisenä tietysti se, että ihanaa että meidän pikkuinen kasvaa hyvää vauhtia ja on terve ja liikkuu paljon joka rauhoittaa minun mieltä huomattavasti. Kuitenkin siihen kuuluu myös liuta muitakin ajatuksia, jotka ovat pyörineet päässäni paljolti. Yksi asia on kropan muuttuminen niin pienessä ajassa mitä se on nyt muuttunut, ja niiden tunteiden käsittely. Minulla on aina ollut tavallaan viha-rakkaus suhde vartalooni, ja vaikka vuosien varrella olenkin yrittänyt sitä työstää, edelleenkin aika ajoin taistelen asian kanssa ja tämä muutos on tietyllä tavallaan hankaloittanut asiaa. Kun omassa kropassa tapahtuu asioita joihin et sinällään itse pysty vaikuttamaan, ainakin itselle on tullut tietynlainen hallinnan menettämisen fiilis ja tietyllä tavalla tuntuu ettei tämä vartalo ole tällä hetkellä minun. Ehkä helpoiten sitä tunnetta voisi kuvailla siten, että se on minun kehoni, mutta se on tällä hetkellä vuokralla. Tämä on asia jota on vaikea selittää tai edes yrittää pukea sanoiksi, mutta se hallinnan tunteen menettäminen tulee juuri siitä etten pysty kontrolloimaan enää tiettyjä asioita. Vaikka esimerkiksi Pennun liikkeet ovat ihania ja lohduttavia, aiheuttavat ne myös tietyllä tavalla tätä hallinnan menettämisen fiilistä. Jos sun omassa kropassa tapahtuu jotain niin aika usein tunnet esimerkiksi että okei, nyt tulee röyhtäisy, mutta vauvan liikkeitähän sinä et pysty kontrolloimaan tai ennustamaan millään tavalla.
Lisäksi mahan kasvu jota nyt ei määräänsä enempää voi itse kontrolloida on ollut minulla iso kolhu itsetunnolle. Ehkä siksi minulla onkin niin vahva fiilis siitä että haluan synnytyksen jälkeen heti kun se on vain mahdollista alkaa liikkumaan aktiivisesti ja tästä syystä odotankin meidän yhteisiä vaunulenkkejä innolla. Tavoitteena olisi muutenkin päästä hyvään kuntoon, parempaan mitä olin ennen synnytystä että olisin mahdollisimman jaksava ja energinen äiti. Toisaalta en halua myöskään laittaa liian suuria tavoitteita itselleni, etten pala loppuun heti alussa. Tällä hetkellä olen kuitenkin todella turhautunut omaan kroppaani, ja siihen ettei se toimi samalla tavalla kuin normaalisti. Sen lisäksi että sisuskaluni rutistuvat Pennun tieltä pois, ovat liitoskivut alkaneet vaivata silloin tällöin, ja vauhtini hidastuu entisestään. Olenkin nyt äippäloman alettua ottanut melko rauhallisesti ja harjoittanut ihan kevyttä liikuntaa ettei kroppa rasitu liikaa, mutta saa silti raitista ilmaa varsinkin kun kelitkin ovat olleet nyt niin nättejä.
Te jotka olette seuranneet minua jo kauemman aikaa, tiedätte että yliajattelen paljon ja pohdin asioita vaikka kuinka paljon ja mietin kaikkia mahdollisia hypoteettisia tilanteita. Joissain tilanteissa tämä on ihan hyvä juttu ja olen usein hyvin valmistautunut mutta välillä se saattaa aiheuttaa esimerkiksi pientä kitkaa minun ja Manun välille. Hän nimittäin on melkein kuin vastakohtani tässä asiassa koska hän on huolettomampi ja elää enemmän hetkessä. Hänellä ei ole tapana murehtia asioita jotka saattaisi tapahtua vaan hän pohtii niitä sitten jos ovat aiheellisia. Joskus tämä ärsyttää minua ja tuntuu etten saa tarvitsemaani tukea Manulta, mutta sitten taas toisaalta hän saa rauhoitettua mieltäni jos olen kovin ahdistunut jostain asiasta. Kuitenkin loppupeleissä tiedän että mitä ikinä elämässä tapahtuisikaan, tulemme aina olemaan toistemme tukena!
Sitten tietysti yksi pelon aihe minulla on synnytys, niin kuin varmaan jollain tasolla jokaisella ensisynnyttäjällä. Se että se on ihan uusi kokemus johonka ei määräänsä enempää pysty valmistautumaan pelottaa. Se että käytännössä tietää mitenkä asiat toimii, mutta siinäkin on niin paljon kaikenlaisia muuttujia joihin ei välttämättä pysty varautumaan millään tavalla, hirvittää minua. Varsinkin kun tykkään aina olla mahdollisimman valmistautunut uusissa tilanteissa että minun olisi mahdollisimman mukava olla. Ja tietysti kaikki synnytyksen jälkeiset kivut jännittää ja tuleeko esimerkiksi repeytymiä yms. Kuitenkin tietyllä tavalla mitä lähemmäs synnytyksen hetki tulee, sitä rauhallisemmaksi mieleni muuttuu. Vaikka tässä matkan varrella onkin ollut muutamia ongelmallisia hetkiä, on kroppani selvinnyt raskaudesta yllättävän hyvin, paremmin kuin olisin voinutkaan toivoa. Tämä luo tietynlaista luottoa vartaloani kohtaan ja että se osaa tämän homman loppuun asti. Myös muiden tsemppi on rohkaissut paljon, ja se auttaa myös kun pysyy poissa nettipalstoilta joissa keskustellaan synnytyskokemuksista, koska sinne aika usein eksyy vain ne kauhutarinat, tai ainakaan minä en montaa positiivista kokemusta löytänyt kun joskus raskauden alkuaikoina selailin niitä.
Kuitenkin tässä koko asiassa odotan eniten sitä että me saadaan nähdä meidän pikku Pentu ja pitää häntä sylissä ja "hukuttaa" rakkauteen. Ja vaikka se tuo paljon muutoksia, odotan myös meidän tulevaa perhe-elämää ja sitä että saamme kokea paljon uutta ja ihanaa siinä samalla. Vanhemmuus on varmasti yksi niistä asioista mihinkä ei määräänsä enempää pysty valmistautumaan ja tulee tapahtumaan paljon asioita jossa joutuu vetämään niin sanotusti vähän lonkalta.
Odotan innolla että saamme tutustua meidän pieneen tulokkaaseen ja kasvaa perheenä, elää hetken siinä omassa vauvakuplassa. Nytkin on jo niin ihanaa kuunnella kun Manu höpöttää Pennulle, se on mielestäni todella hellyttävää ja saa sydämeni sulamaan. On myös ihana nähdä kuinka innoissaan ja täynnä rakkautta hän on, sekä kuinka valmis isyyteen hän on.
Niin kuin yhdessä postauksessa kerroin siitä että olen löytänyt innon vaatteiden ompelusta, odotan myös yhtä paljon sitä että saan pukea niitä vaatteita Pennulle ja tulevaisuudessa sitten toivottavasti tehdä hänen mieltymysten mukaan vaatteita. Voisin kuvitella että kävisimme yhdessä esimerkiksi kangaskaupassa katsomassa mieluisia kankaita, joista hänelle voisi loihtia vaatteita.
Tässä oli jonkun verran minun henkilökohtaisia tuntemuksia mitä tähän mennessä äitiys on minussa herättänyt. Tämä on kuitenkin matka joka ei sinällään taida loppua koskaan joten tunteita tulee ja menee vuosien varrella paljon. On kuitenkin tärkeä muistaa että kaikki ovat oikeutettuja omiin tunteisiinsa eikä niitä kannata koskaan lähteä vähättelemään millään tasolla. Olisi tärkeää että kaikki äidit tukisivat toisiaan, sen sijasta että yrittäisivät kilpailla keskenään.
