Ensimmäinen raskauskolmannes
Niin, mitenkäs tämän nyt aloittaisi? On niin paljon kaikkia asioita jotka pyörii mielessä ja kaikki tämä on niin uutta ja vierasta! Kaikki tämä jännittää todella paljon kun on niin paljon uusia asioita, mutta sitten taas olen todella innoissani ja minun tekee mieli vain hihkua ja iloita tästä asiasta. Mutta jos minä aloittaisin nyt kuitenkin ihan alusta tämän tarinan!
Viimevuoden alussa päätimme alkaa elelemään sillä tyylillä, että tärppää kun tärppää. Noin puoli vuotta saimme odotella, mutta 17. lokakuuta tein positiivisen raskaustestin ja olimme tietysti ihan super innoissamme. Toisaalta kuitenkin hieman epäilytti että onkohan se testi nyt oikeassa, ja tuntui että sitä ensimmäistä neuvolakäyntiäkin sai odotella todella kauan.
Ensimmäinen neuvolakäynti jännitti todella paljon, mutta olin myös todella innoissani, kuten myös Manu. Tietyllä tavalla kai tarvitsin sen niin sanotun virallisen tahon vielä kertomaan minulle että kyllä, sinä todellakin olet raskaan. Pentu oli, ja on edelleenkin hyvin liikkuva tapaus ja selvän kuvan saamiseen hänestä meni hetki. Hän oli niin kovin pieni pallukka, että enemmän hän näytti joltain rusinalta tai katkaravulta kuin pienen ihmisen alulta. Saimme kuulla myös hänen sydämenlyöntinsä ja siinähän minulla sitten tirahti kyyneleet. Se oli se hetki kun ajattelin onnessani että meistä tulee ihan oikeasti Manun kanssa vanhemmat. Oli myös ihana nähdä kuinka innoissaan ja liikuttunut myös Manu oli kun hän siinä vierelläni katsoi ultra kuvaa. Meidän terveydenhoitaja oli ja on ollut aivan ihana ja hänelle on ollut helppo puhua myös kaikesta. Mielestäni on myös ihanaa kuinka hyvin hän ottaa huomioon Manunkin, joka on ollut aina mukana neuvolakäynneillä.
Ihan ensimmäisenä raskausoireena tuli rintojen arkuus, joka oli välillä ihan tuskaa. Yksi tuskallisimpia hetkiä sinä aikana oli kun siskoni löi minua vahingossa toiseen tissiin, varsin kovaakin, ja muistan vain kuinka silmäni vuotavat vettä ja yritän saada hengityksen tasaantumaan koska niin kipeää se otti. Näkemisen arvoista oli kyllä siskoni kauhistunut ilme, ja toteamus jossain vaiheessa että "on ne sit vissiina aika kipeet". Onneksi ajan myötä se on osittain helpottanut, vaikka sen tilalle onkin tullut jotain muita "vaivoja" joista kerron sitten myöhemmin lisää.
Seuraavana tuli ihan järkyttävä väsymys, joka siis selittää tuon useamman kuukauden hiljaiselon tuossa aikaisemmin. Se väsymys oli niin lamaannuttavaa että juuri ja juuri jaksoin käydä töissä mutta kotona en jaksanutkaan tehdä enää mitään. Makasin vain sohvalla tai sängyssä ja lepäsin. Manu onneksi pyrki pitämään meidän taloutta yllä, mutta eihän se yksin ollut helppoa kun minä en koskaan jaksanut laittaa tavaroita takaisin paikoillensa ja kaikki jäi lojumaan ympäriinsä. Tänä aikana meidän koti oli siis vähän kuin hurrikaanin jäljiltä, ja sitten kun sain energiaa takaisin, teki todella hyvää saada tehtyä semmoinen suursiivous! Manulle olen kuitenkin todella kiitollinen että hän ymmärsi ja jaksoi minua sen aikaa, kun minä en jaksanut tehdä yhtikäs mitään.
Hyvin pian väsymyksen tulon jälkeen tuli pahoinvointi, mutta se oli onneksi loppupeleissä melko "helppoa". Pahoinvointia tuli yleensä vain silloin kun olin syönyt, ja se lähti melko nopeaa pois hyräilemällä. Säästyin siis kokonaan oksentamiselta mikä sopi minulle oikein mainiosti.
Mielitekoja tänä aikana minulla ei kovin usein ole ollut, mutta aluksi oli varsinkin hedelmät ja metripizza suosikkeja. Hedelmiä ja marjoja on kyllä nyt muutenkin tullut syötyä vähän enemmän kuin ennen ja ruokavalio muutenkin on ollut varmaankin hieman parempi. Tämän myötä olen huomannut aika yllättävänkin asian sillä kynsistäni on tullut paljon vahvemmat mitä ne on ennen ollut, ja siihen onkin varmasti vaikuttanut ruokavalio sekä vitamiinit joita otan päivittäin.
Töissä melkeinpä kaikki saivat heti tietää raskaudesta, en edes yrittänyt sitä salailla millään tavalla. Oikeastaan tämä helpottikin siinä mielessä ettei minun tarvinnut keksiä outoja tekosyitä väsymykselleni ja huonovointisuudelle.
Vanhemmillemme kerroimme jouluaattona siten, että ostimme isoäiti- ja isoisä kerro minulle- kirjat ja liimasimme sinne sisälle ultrakuvat Pennusta. Meitä jännitti tosi paljon, ja itse oikeastaan ihan tärisin kun annoin vanhemmilleni kirjat, ja jännityksellä odotin heidän reaktiota. Äitini katsoi vuoron perään kirjaa ja isääni, ja isä taas virnuili ja näytti kirjaa muille huoneessa olijoille. Minulle ja äidille tuli tietysti itku ja kaikki onnittelivat meitä. Äiti ja isä innostuivat heti isovanhempien roolista ja äiti suunnittelikin jo kaikkea mitä voisi antaa meille lainaan jos on tarvetta, ja isä alkoi suunnittelemaan että pitää alkaa tekemään hiihtolatua heidän talon ympärille, niin kuin silloin kun olimme siskoni kanssa pieniä.
Manun isä oli myös hyvin yllättynyt ja innoissaan asiasta, ja oli myös onnellinen meidän puolesta!
Myös ystävämme ja sukulaiset ovat olleet todella innoissaan uutisista ja useampi henkilö on tarjoutunut ottamaan Pennun hoitoon jos halutaan viettää välillä Manun kanssa kahdenkeskistä aikaa. On ihana tietää että ympärillä on näin hyvä tukiverkko ja jos tulee tarve, on aina joku johonka tukeutua!
Tässä oli aikalailla tiivistettynä ensimmäinen kolmannes ja myöhemmin kerron sitten miten asiat ovat jatkuneet sen jälkeen. Hyvää loppuviikkoa teille kaikille!
