Meidän synnytystarina

Viimeiset yhdeksän kuukautta on menneet täysin vauvakuplassa eläessä, mutta nyt on tullut aika palata takaisin maanpinnalle ja samalla siis palata tietokoneen ääreen. Tuntuu kovin hankalalta saada mitään sanoja tai edes lauseita muodostumaan näytölle kun ei sitä ole pitkään aikaan tullut tehtyä. Ajattelinkin siis että aloitetaan tälleen pehmeästi ja julkaisen tämän syyskuusta lähtien odottaneen synnytyskertomuksen. Jännä miten sitä unohtaakaan asioita kun nyt luin tämän ja tuntuu kuin lukisin sitä ensimmäistä kertaa. Mutta kylläpä se oma mieli tietyllä tavalla suojelee itseänsä, varsinkin kun takana on kova kokemus. Mutta sen pidemmittä puheitta, hypätäänpä kertomuksen pariin! (Teksti on kirjoitettu runsas kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen joten älkää ihmetelkö jos puhutaan tästä ajasta eikä nykyhetkestä)

25. Kesäkuuta

Heräsin aamulla normaalisti ja aloin valmistautumaan päivän touhuihin. Olimme edellisenä päivänä suunnitelleet että menisimme käymään juhannus jätskeillä seuraavana päivänä, joten odotin sitä erittäin innolla. Kuitenkin melko nopeaa heräämisen jälkeen oloni alkoi tuntua hieman kummalliselta, ja supistukset tuntuivat hieman erilaisemmilta kuin ennen. Mainitsin tästä Manulle ja päätimme varmuuden vuoksi jättää tällä kertaa käymättä jätskeillä jos tämä olisikin se hetki, että synnytys lähtee käynnistymään. Toisaalta olin toiveikas että voisiko tämä olla sitä, mutta toisaalta taas hieman epäröin, koska olin aikaisemminkin tulkinnut kroppani viestejä väärin. Kuitenkin mitä enemmän aika siirtyi iltaa kohti, alkoi oloni tuntumaan epämukavammalta. Illasta aloin pohtimaan että pitäisiköhän minun soittaa synnytysosastolle ja kun olin aikani venkslannut ja kysynyt mitä mieltä Manu on, rohkenin ottaa puhelimen käteen ja soittaa sinne. (Tätä ennen saatoin soittaa äidille ja kysyä häneltä neuvoja ja ihan vain tukea). Sieltä vastasi oikein mukava työntekijä ja kerroin miltä kropassa alkaa tuntua, ja sain ohjeistukseksi tulla sitten kun olo alkaa olla sellainen ettei enää kotona pysty olemaan. Noin pari tuntia pystyinkin vielä olemaan kotona mutta sitten alkoi olla liian tukala olo, kun tuli supistuksia ja lämpötilakin oli kotona huimat 26 astetta.

Synnärillä minulle laitettiin anturit masun päälle ja seurattiin niitä noin puolen tunnin ajan, ja sitten minulta kyseltiin hieman mitä synnytykseltä haluisin ja onko mitään toiveita. Minun ajatuksiani oli että mieluusti haluisin pärjätä pelkällä ilokaasulla jos vain kroppa kestää sen, ja koska vesi on minulle hyvin rauhoittava elementti, minua kiinnosti ammeessa oleminen. Sovimmekin siis että minulle käydään täyttämässä amme minne voin pulahtaa, mutta koska sen täyttymisessä menee noin kaksikymmentä minuuttia, menimme odottelemaan sitä porstuaaseen johon minulle myös tuotiin pientä välipalaa.

Allas oli tosi miellyttävä, enkä nyt tarkalleen muista kuinka kauan siellä viihdyin, mutta hyvän tovin kuitenkin! Siinä vaiheessa kun vesi oli alkanut haalenemaan eikä tuntunut iholle lämpimältä, päätin että se olisi hyvä hetki poistua. Siitä siirryttiin toiseen huoneeseen odottelemaan että supistukset alkaa voimistumaan ja melko alkuvaiheessa minulle annettiin sitten kipupiikki, joka voi aiheuttaa myös lievää pahoinvointia. Tämän kipupiikin avulla sain nukuttua parisen tuntia kunnes sen teho alkoi laantumaan ja minulle laitettiin vielä toinen, jotta saisin nukuttua vielä pari tuntia. Joskus toisen piikin jälkeen minulle alkoi tulla huono olo ja ehdin sitten juuri ja juuri hoiperrella lavuaarin luokse, jossa sitten lensikin oksennus.

26. Kesäkuuta

Supistuksista alkoi pikkuhiljaa tulla sen verran voimakkaampia ettei kipupiikistä ollut enää apua, joten aloimme siirtymään kohti synnytyssalia. Siellä sainkin sitten ilokaasua joka oli kyllä vahvaa tavaraa. Taisin vedellä sitä ehkä hieman liikaakin jossain vaiheessa, sillä Manu sanoi jälkeenpäin että olin vaikuttanut siltä kuin olisin ollut pienessä huppelissa. Kuitenkin se auttoi hetken aikaa ja supistukset eivät tuntuneet niin pahoilta. Hieman tätä ilokaasun käyttämistä häiritsi se että nenäni oli edelleen hyvin tukkoinen limakalvojen ärtyisyyden takia, enkä pystynyt hengittämään sitä lainkaan nenän kautta vaan pelkästään suun kautta. Siinä tuli semmoinen pieni ahdistuksen tunne kun eihän sitä kaasua tietenkään saa vedettyä samalla tavalla kuin ilmaa, ja tuntui siis vähän siltä että tukehtuu hapen puutteeseen. Mutta sen nyt sai sitten hoidettua sillä että hengitti supistusten välissä ihan vaan ilmaa.

Supistusten voimistuessa pelkkä ilokaasu ei enää auta, vaan sitten tilattiin kohdunkaulan puudutus joka helpottaa sen supistuksen terävintä kärkeä. Muistan kuitenkin että tässä vaiheessa olen ollut jo todella kipeä ja olo paheni vielä huomattavasti kun lapsivedet meni spontaanisti. Se oli kyllä hyvin mielenkiintoinen hetki kun ne menivät, sillä olo oli kuin olisi pissannut allensa ja kuinka tuntui että sitä vettä vain "suihkusi" aina kun tuli supistuksia. Toki tuskinpa sitä ihan suihkusi, mutta siltä se tuntui kun oli siinä vähän tämän maailman ja sitten aivan jonkun toisen maailman rajamailla.

Tosin lapsivesien menon jälkeen kivut pomppasi kattoon ja olo alkoi olla semmoinen että en tästä tule selviämään ja minulle laitettiinkin vielä toinen kohdunkaulan puudute, ja samaan aikoihin tilattiin epiduraalipuudute myös. Muistan hämärästi kuinka olin hyvin epätoivoinen tässä vaiheessa ja voin sanoa että hieman sekava siitä kaikesta kivusta. En edes muista minkä näköinen ihminen minulle kävi laittamassa epiduraalin kun siinä vaiheessa keskityin vain selviämään supistusten läpi. Sitten kun puudute alkoi vaikuttaa, aloin palaamaan takaisin tähän maailmaan ja rauhoittumaan. Sain nukuttua muutamia tunteja ja kerättyä voimia tulevaa koitosta varten. Kun olin täysin auki, nousin seisoskelemaan sängyn viereen ja odottelin ponnistamisen tarpeen tulemista. Kun pikkuhiljaa tuli se fiilis, työskentelin hetken aikaa seisaalteen, mutta sitten oli todettava että voimat loppuvat enkä jaksa seistä ja siirryinkin sitten sängylle kylkiasentoon.

Pikkuhiljaa Mikael alkoi laskeutumaan ja noh, se tuntui siltä kun olisi jotain jäätävää palloa puskenut pihalle ja kyllähän se sattui, ainakin minua. Ei tokikaan mitenkään ylitsepääsemättömän paljon, mutta ei se hyvältäkään tuntunut. Ehkä koomisin hetki koko synnytyksessä oli, minkä muistan myös hyvin hämärästi, oli se kun Mikael alkoi olla lähellä mutta ilmeisesti ei nyt näyttänyt siltä että mitenkään super vauhdikkaasti olisi ollut tulossa, joten minulle laitettiin lisää puudutetta, mutta sitten ilmeisesti hän ajattelikin että nyt minä tulen (tai äiti päätti että nyt riittää vitkuttelu) ja kätilöllä tuli kiire laittaa hanskoja käsiin ja minua ohjattiin hengittelemään supistusten aikana eikä puskemaan, ja se ponnistamisen tunnehan on hyvin voimakas. Muistan vain sen kuinka en nyt välttämättä huutanut, mutta hyvin kovaan ääneen kysyn monta kertaa että "joko saa joko saa!!" ja puristan Manun kädestä niin kovaa kuin vain viitsin.

Sitten kun sain taas ponnistaa, ei mielestäni mennyt enää kauaa Kun Mikaelin pää oli syntynyt ja voin sanoa että ainakin minusta tuntui niin hassulta kun se vartalo syntyi kun tuntui että se vain luiskahti sieltä pihalle. En oikein edes osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta miltä se tuntui, se tuntui niin jännältä. 18.04 syntyi siis meidän pieni Mikael ja se oli kyllä elämämme yksi ihanimmista hetkistä ja tottahan siinä kyyneleet tirahti. Ihan heti hän ei alkanut imemään tissiä, mutta mittauksien aikana alkoi nuolemaan huulia ja imemään nyrkkiä ja sitten kun pääsi takaisin rinnalle, hän alku avuin tarttuu kiinni ja alkoi imemään.

Jälkeiset tulivat hyvin ja sekin oli kyllä hyvin kummallisen tuntuista. Koska itse olen hyvin utelias luonteeltani, pyysin Manua tietysti heti ottamaan kuvia siitä että se jää minulle muistoksi. Kyllähän jälkeiset minulle näytettiin ja niitä tutkinkin, mutta juuri synnyttäneenä mieli on täynnä muitakin ajatuksia, joten muistini ei ihan täydellisesti olisi pelannut ilman kuvia. Muutenkin omaa synnytystä on niin jännä muistella, koska ainakin itsellä se oli ihan totta että olin osan aikaa ihan omissa maailmoissani, enkä muista tarkasti yksityiskohtia. Muistan tiettyjä hetkiä vahvasti ja esimerkiksi sen tunteen kun olen pitänyt Manusta kiinni ja kun olen saanut Mikaelin syliin ensimmäistä kertaa.

Kun Mikael oli saanut mahan täyteen, annettiin hänet Manulle ja minä pääsin suihkuun. Olo oli kyllä hyvin hutera ja jalat jaksoi juuri ja juuri kantaa sinne asti. Se tuntui kuitenkin ihanan virkistävältä ja varmaan yks parhaimmista suihkussa käynneistä mun elämäni aikana, oli melkein uudelleen syntynyt olo. Hutera olo ei kyllä lähtenyt minnekään ja kun siirryimme sitten perhehuoneeseen minut kärrättiin pyörätuolilla sinne. Oli vain todella pelottavaa istahtaa siihen tuolille ja piti etsimällä etsiä hyvä asento, jota ei sitten loppujen lopuksi edes löytynyt. Se oli vähän semmoinen "istun toisella pakaralla etten vahingossakaan istu vaginan päällä ettei ala ottamaan kipeä vielä enemmän" -asento. Siihen vielä lisäksi vauva syliin niin voin sanoa että matka sinne huoneeseen tuntui varmaan puolet pitemmältä mitä oikeasti oli.

Perhehuoneessa päästiinkin sitten kunnolla tutustumaan meidän pieneen ihmeeseen. Toki siinä kävi sitten hoitajia katsomassa mikä on tilanne ja opeteltiin myös meidän imuotetta. Sen vinkin annan että nännivoide kannattaa muistaa ottaa mukaan sairaalalle ainakin oman kokemuksen mukaan, sillä itse sen unohdin. Osittain siitä syystä ja koska vasta opettelimme kunnollista imuotetta, oikea nännini meni rikki ja se muuten otti kipeää. Kotona jouduinkin sitten pitämään sitä jatkuvasti kosteana rasvojen avulla ettei pintaan tulisi rupea, joka sitten tietysti repeytyisi jokaisella imetyskerralla.

Kohtua käytiin painelemassa aina välillä ja siitä olin kuullut kauhutarinoita että se sattuu ihan hirveästi, mutta onneksi itselläni se tuntui vain todella epämiellyttävältä. Osastolla kuten myös synnytyksessä olleet työntekijät olivat kaikki aivan ihania ja ystävällisiä ja kaikin puolin kokemus oli todella hyvä, eikä jäänyt mitään pelkoja.

27.Kesäkuuta

Tämä päivä meni aika pitkälti uuden opettelussa, toisiimme tutustumisessa ja palautumisessa. Vessassa käynti oli ihan oma lajinsa ja käsisuihkusta tuli moneksi viikoksi vessakäynnin ajaksi paras kaveri. Tai ainakin minulla se auttoi poistamaan epämiellyttävän fiiliksen ja helpotti huomattavasti vessassa käyntiä, jota tuli kyllä vähän jännitettyä etukäteen. Onneksi sekään ei kuitenkaan sattunut, tuntui kyllä vedestä huolimatta erittäin epämiellyttävältä ja tuntui että ei ole paikat normaaleina, mutta tuskissaan ei tarvinnut olla. Toki tähän saattoi vaikuttaa sekin että minulle tietysti annettiin särkylääkettä tasaisin väliajoin ja kotonakin sitä päädyin syömään jonkin aikaa, kun olimme kotiutuneet.

Toinen asia joka helpotti huomattavasti oli jääsiteet joita oli myös tarjolla osastolla. Ensimmäisen minulle toi hoitaja, joka sitten myös kertoi mistä niitä voi hakea lisää ja ne olivat kuin taivaan lahja. Niillä sai tosi kivasti turvotusta laskemaan ja muutenkin toivat helpotuksen tunnetta jomottavaan alakertaan. Niitä ehdottomasti kannattaa tehdä kotiin valmiiksi muutamat kappaleet ennen kun lähtee synnyttämään että ne odottavat sitten sinua. Itse en tätä kikkaa tiennyt eikä niitä siksi ollut valmiina. Toki tämäkin on hyvin yksilöllistä varmasti että tuntuvatko ne hyviltä vai ei, mutta minulla ne toimivat.

Liikkuminen tässä vaiheessa oli vähintäänkin yhtä vaikeaa kuin loppuraskaudesta ja muutaman kerran taisin joutua pyytämään Manua auttamaan minut ylös sängystä kun sattui niin paljon. Onneksi olo kuitenkin alkoi kohoamaan melko nopeaa ja pystyi liikkumaan paremmin. Kuitenkin sellainen asia, mihin en ollut osannut varautua oli että minun täytyisi opetella uudestaan kävelemään normaalisti. Ensinnäkin kaikki tuki yläkropasta oli kadonnut jonnekin tietämättömille teille, ja olo oli kuin jollain spagetilla. Kävelytyylinikin oli viimeisten kuukausien aikana siirtynyt siihen vaaputtavaan ankkakävelyyn ja nyt siitä pitikin opetella pois, eikä ollut enää tarvetta mennä pienessä "takakenossa". Edelleenkin näin kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin tuntuu että välillä se ankkamainen kävelytyyli yrittää tehdä paluun, jolloin pitää taas muistuttaa itseä että ei näin. Onneksi kuitenkaan tätä spagetti fiilistä ei kestänyt kuin ehkä 1-2 viikkoa korkeintaan, sillä vaikka olo olikin vaihtelevasti kurja, niin pyrin pikku hiljaa alkaa kävelemään, vaikka edes sisällä Mikael sylissä.

28. Kesäkuuta

Tämä päivä jänniteltiin että päästäänkö jo illalla kotiin, vai pitääkö olla vielä yksi yö, mutta viimeisessä tarkastuksessa kaikki oli oikein hyvin ja illalla puoli kahdeksan aikoihin päästiin lähtemään kotiin. Ennen kotiin lähtöä saatiin kuiva harjoitella vauvan pesemistä ja siitä onkin nyt aika pitkälti tullut Manun ja Mikaelin yhteinen juttu.

Ensimmäistä kertaa vaatteiden laitto tälle niin pienen pienelle ihmiselle oli suoraan sanottuna todella pelottavaa. Tuntui että mitä tekeekään niin tämä hauras pikkuinen menee siitä heti rikki, vaikka eihän se nyt niinkään ole. Itse pelkäsin ehkä kaikista eniten sitä niskaa ja ettei pää retkahda, ja sen kanssa tulikin oltua ihan super tarkkana. Vaatteet mitkä meillä oli olivat pikkuisen liian suuria, mutta se ei onneksi haitannut tahtia. Kotimatkalla kävimme nopeaa Manun isällä näyttämässä tätä pikkuista olentoa ja sitten ajettiin "näköalareittiä" kotiin.

Olo kun päästiin kotiin oli hieman pöllästynyt ja ei oikein meinannut uskoa että meillä on nyt lapsi. Koska päästiin kotiin melko illasta, päädyimme melko nopeaa itsekin nukkumaan. Yösyötöistä en ihan hirveästi muista että miten ne ovat menneet, mutta uskoisin että ne ovat olleet jotain kahden tunnin kummaltakin puolelta. Silleen että olen nyt jonkin verran saanut nukuttua mutta vahva kestoväsymys on ollut läsnä.

Omia fiiliksiä

Kaiken kaikkiaan synnytys oli minulle positiivinen kokemus, mutta en siitä siltikään olisi selvinnyt ilman Manun tukea ja turvaa. Jälkivuoto kesti noin 3-4 viikkoa, eli ei hurjan kauan siihen nähden että se voi kestää huomattavasti kauemminkin. Jälkivuodon määräkään ei ollut mitenkään erittäin runsasta kun pääsimme kotiin, hyvin pärjäsin normaaleilla kuukautis siteillä. Se minkä ehkä tekisin toisin mahdollisella seuraavalla kerralla, niin sitten kun mentiin takaisin synnytyssaliin kun supistukset alkoivat voimistua, pyytäisin päästä uudestaan ammeeseen, sillä ensimmäiselläkin kerralla se rentoutti niin paljon. Tätä en kuitenkaan tällä kertaa tajunnut, mutta eipä se mitään haitannut.

Vaikka olinkin etukäteen ajatellut etten välttämättä halua muita lääkkeellisiä kivunlievityksiä kuin ilokaasu, ei minulla ole mitenkään esimerkiksi epäonnistunut olo, vaikka lopuksi pitikin sitten laittaa epiduraali. Niin kuin tuolla aikaisemmin mainitsinkin, niin kaikki työntekijät olivat aivan ihania ja ystävällisiä enkä olisi voinut kuvitella että mikään olisi voinut mennä paremmin.

Pieniä repeymiä minulle tuli, mutta onneksi ne ovat parantuneet ihan hyvin, välilihan tikkien läpi on ilmeisesti tullut pikkaisen kudosta läpi, mutta jälkitarkastuksessa sanottiin että se surkastuu siitä pois ajan kanssa. Kuitenkin sen takia se on hieman arempi, mutta ei onneksi mitenkään huomattavasti! Itse odotin paljon pahempia kipuja synnytyksen jälkeen, joten siinä mielessä tämä on ollut iloinen yllätys että on voinut melkein heti alkaa toimimaan melko normaalisti.

Jos sua pelottaa tuleva synnytys siitä kannattaa ehdottomasti puhua neuvolassa, mutta toivottavasti tämä minun kertomus voi antaa pientä helpotusta siitä että synnytys voi mennä myös hyvin. <3

Tällä kertaa minulla ei ole tämän enempää ja katsellaan koska ehdin kirjoittaa seuraavan postauksen!